Suklaakakkua ja unelmia laihuudesta

Otsikko kertoo aika paljon.

Eli, olen syönyt tänään liikaa, aivan liikaa.

Ja sen takia vihaan itseäni jälleen entistä enemmän.

Mutta...

Huomenna minä uskaltaudun vaa'alle, pakotan itseni sille ja katson kuinka paljon olen lihonut. Mä niin toivon että se on alle 105kg, koska jos se on yli, mä en tiedä mitä mä sit teen? Romahdanko mä vai mitä mä teen?

Mun tekis niin mieli vähentää syömiset alle 1000kcal. Mut mä tiedän et jossain vaiheessa sekään ei enään riitä, ja sit vähennän kalorit 800,600,400,200,0. Ja sit sillä satuttaisin äitiäni. Enemmän kun millään muulla.

Toisaaltaan haluaisin luisua täydelliseen syömättömyyteen ja kiduttaa itseäni laihaksi. Mut mä en vaan pysty tekemään sitä enään, en voi vaan tehdä sitä läheisilleni.

Toisaaltaan voin osoittaa muitakin ihmisiä syyttävällä sormella lihomisestani, voin syyttää hoitavia lääkäreitäni,

heitä varsinkin, kun he määräsivät minulle lääkkeen joka lisää ruokahalua yms. Ja niistä oireista mitä se lääke saattaa aiheuttaa kerrotaan vasta sitten kun painan sen 100kg. Sit se on jo vähän turhan myöhäistä.

Heidän on turha enään miettiä asiaa. Mutta ei se pelkästään heidän vikansa ole, se on myös minun vikani. Mitäs syön sellaisia lääkkeitä. Mitäs vedän nielusta alas sellaisia lääkkeitä. Oma vika. Tai miksi söin vaikka lääke lisäskin halua syödä. Miksi minä mättäsin sitä ruokaa nielusta alas? Miksi? MIKSI MIKSI MIKSI?

Haluaisin huutaa. Kirkua. Lyödä seinää, hakata päätä lattiaan. Itkettää.

Vihaan läskejäni, ja nyt se on ohi, nyt alkaa laihduttaminen..

Nyt se alkaa. Eikä se lopu ennen kuin painan haluamani määrän.